UDK ry.

Musiikkikirjasto, tekijänoikeus ja trendit

ilanmire

Edelliset kirjoitukseni ovat olleet aika irrallaan todellisuudesta. Kirjastot eivät kuitenkaan ole mitään takapajuisia instituutioita, jotka eivät seuraa aikaansa. Päinvastoin, suomalaiset kirjastot ovat mukana monessa internetin mahdollisuuksia hyödyntävässä projektissa. Useiden kunnankirjastojen käytössä on sosiaalista mediaa hyödyntävä Axiell Arena, Kirjastot.fi:n alaisuudessa on Pinkka-palvelu ja syksyllä julkaistaan kirjastojen yhteinen Musiikkibasaari, josta kirjoitetaan uusimmassa Kirjastolehdessä.

Ongelma ei ensisijaisesti olekaan kirjastoissa organisaatioina vaan lainsäädännöstä joka sitoo niiden käsiä. Tekijänoikeudet tulevat vastaan joka nurkan takana, ja sitten kirjastot tekevät mitä on tehtävissä: digitoivat tekijänoikeuksista vapautuneita ikivanhoja äänityksiä, linkkaavat nettiresursseihin, tarjoavat suosituksia ja tiedonhaun helpotuksia. Mutta se itse musiikin tarjoaminen on kovin hankalaa digitaalisessa ympäristössä. Kirjastot olisivat varmasti kehityksen eturintamassa, jos lait sen sallisivat.

Pinkka-palvelu on mielestäni hyvä esimerkki puolivillaisista ja sekavista yrityksistä ankkuroida kirjastoja internetiin. Eihän se oikeasti eroa mitenkään siitä, että kirjastotietokantaan lisättäisiin linkit Spotifyhin. Ennemminkin tuollainen loputtomien uusien yksipuolisten nettipalvelujen tulva tekee käyttäjäkokemuksesta turhan monimutkaisen. Tuleva Musiikkibasaari toivottavasti yhtenäistää vähän kirjastojen musiikkipalvelujen kenttää verkossa, mutta luultavasti sieltäkin se tärkein eli musiikin streamaus tai lataus silti edelleen puuttuu.

Tekijänoikeuksien nimissä musiikin nettitarjontaa on pyritty koko ajan rajoittamaan, ja kun CD-levyjen lainamäärät samalla laskevat, voi olla uhkana että kirjastojen on vain pakko tyytyä tietoon musiikista eikä itse musiikkiin. Kyse on ensisijaisesti poliittisesta tahdosta ja siitä millaiseksi digitaalinen yhteiskunta halutaan rakentaa. “Mitä toimintaoikeuksia taloudelliset ja poliittiset päättäjät haluavat jättää kirjastopalveluiden toimialalle?” kysyy Heikki Poroilakin blogissaan.

Kirjastot, arkistot ja kuluttajat tarvitsisivat omat voimakkaat lobbarinsa poliittiseen elämään. Nykyäänhän tekijänoikeuslainsäädännön sanelee hyvin pitkälti vain ja ainoastaan viihdeteollisuus, eikä heidän päämotivaattorinsa ole taiteellisen toiminnan tukeminen vaan sijoittajien pitäminen tyytyväisenä.

Kirjastoalalla olisikin tärkeää ajaa tekijänoikeuksien lieventämistä, ja moni alan vaikuttajista kirjoittaakin asiasta näkyvästi ja asiantuntevasti, kuten esimerkiksi Poroila tai Kai Ekholm ja Pekka Heikkinen. Äänitteiden suoja-aika on nykyään 50 vuotta ja jos amerikkalainen ajattelu menee läpi EU:ssakin, se on jo 95 (tai "vain" 70), mikä tekisi kirjastojen ja arkistojen digitointihankkeista entistäkin turhauttavampia.

Itse olen sitä mieltä, että suoja-ajan pitäisi olla paljon lyhyempi. Sen tarkoituksena ei ole mahdollistaa rikastuminen tai vuosikymmenten tulot, vaan maksaa takaisin taiteen tekemiseen käytetyt resurssit.

Varsinkin artistien kuoleman jälkeen teokset saisivat puolestani vapautua piankin public domainiksi. Joku voisi pelätä että se johtaa heti hirveään taiteilijoiden perinnön häpäisemiseen jos äskettäin kuolleen teoksille saa jo tehdä mitä hyvänsä. Tuskin siitä voi kuitenkaan seurata mitään sen epäkunnioitettavampaa kuin levyteollisuuden tapa julkaista kuolleilta artisteilta uusia kokoelmalevyjä pika-aikataululla.

Kun niin käy, kulttuurista tulee yksiselitteisesti vain ja ainoastaan bisnestä eikä sillä ole mitään tekemistä taiteen olemassaolon turvaamisen kanssa. Toki levy-yhtiöt ovat rahoittaneet levyttämistä, mutta keskimäärin ne rahat on varmasti saatu takaisin ennen artistin kuolemaa.

Tekijänoikeuksien absurdeja omituisuuksia ovat myös orvot teokset. Koska kaikki teokset ovat oletusarvoisesti tekijänoikeuksin suojattua, mitään ei voi koskaan käyttää ilman lupaa. Vaikka luvanhaltijaa ei voisi edes mitenkään selvittää. Minusta ainoa looginen ratkaisu on, että orvot teokset ovat public domainia kunnes joku osoittaa omistavansa oikeudet niihin, ja siten vapaasti käytettävissä. Jos (intellektuaalisesta) omaisuudestaan ei pidä huolta, niin minusta on täysin oikein että se on vapaasti käytettävissä. Tekijänoikeuksiin ei pitäisi mielestäni kuulua oikeus jättää teoksien säilyvyys ja saatavuus oman onnensa nojaan.

Vaikka kirjastojen onkin hyvä hyödyntää digitaalisen ajan uusia mahdollisuuksia, on myös muistettava että kirjasto on nimenomaan muistiorganisaatio ja muisti liittyy ennen kaikkea menneisyyteen. Uusimmassa Kirjastolehdessä todetaankin, että kirjastojen ei ole mahdollista seurata trendejä. Kirjaston vahvuus ei voikaan olla milloin minkäkin nopean trendin perässä juokseminen.

Kirjastot voivat panostaa musiikin historian vakiintuneeseen kaanoniin. Isoilla kirjastoilla on hyvinkin mahdollista jo nykyisillä resursseillaan koota kattavia kokoelmia monipuolisesti koko musiikin kentältä ihan viime vuosiin asti. Ongelmana on lähinnä se, että arkistot ja kirjastot voivat nykyään koota aineistoja vain tarkasti rajatun ja hallitun ihmisjoukon käyttöön eikä vastata kansalaisten tarpeeseen saada aineistoja vaivattomasti saataville verkon yli.

"Kirjaston tehtävänä on muistaa myös se, mikä oli eilen otsikoissa," kirjoittaa Jari Paavonheimo uusimman KirjastoPron sivulla 13. Hittituotteet ovat joka tapauksessa kirjaston ulottumattomissa ja niistähän se valtaosa viihdeteollisuuden myynnistäkin tulee. Aivan hyvin vanhemmat marginaalituotteet voisivat olla vapaammassa levityksessä. Toisaalta pitkän hännän idean mukaan vanhoilla julkaisuilla ja marginaalituotteilla on aiempaa suurempi taloudellinen merkitys.

Kirjastojen ei siis ole tarpeen edes yrittää tarjota kaikkia tämän hetken hittibiisejä samaan tahtiin kuin niitä julkaistaan. Kirjastojen tehtävä on seurata trendejä ja odottaa, mikä niistä menee ohi nopeasti ja minkä perintö jää elämään sukupolvien ajaksi. Muistiorganisaatioiden on ajateltava pitkällä aikavälillä, katsoa mitä menneisyydestä on hyvä muistaa ja miten tulevaisuudessakin pidetään huoli että mennyt kulttuuri on tallessa ja saatavilla.

Internetin aikakaudella tuo saatavuus voisi aivan hyvin olla bittimuodossa, kaikkialla maailmassa. Teknisiä esteitä ei ole, eikä varmaan tahdostakaan ole puutetta kirjastoalalla. Kyse on "vain" siitä millainen informaatioyhteiskunta halutaan. Halutaanko avoimen kulttuurin yhteiskunta vai halutaanko tietotekniikkaa käyttää ainoastaan vanhanaikaisen suljetun kulttuurin ylläpitoon ja kontrolliin.

Copyleft Ilari Reuhkala